Jari Järvelän Klik sekoittaa valokuvataiteen historiaa

by Larissa Raudas
0 comment

Sanon, että joskus minusta tuntuu kuin kuvat olisivat ruumiinosiani, aivonpalasiani, sisäelimiäni, sormiluitani, henkitorveni pätkiä, verisuoniani. Sydämeni vasen kammio. En pystyisi unohtamaan yhtäkään kuvistani niin kauan kuin elän, ja sen jälkeen kun kuolisin, ruumiini voisi hyvin unohtua ja hajota.

Jari Järvelän Uusimmassa romaanissa Klik 1900-luvun historian käännekohtia ja merkkihenkilöitä katsotaan kameran linssin lävitse. Samalla Järvelä kirjoittaa historiaa ja ennen kaikkea valokuvataiteen historiaa uusiksi. Kaikki se, mitä me tiedämme Henri Cartier-Bressonin ja Robert Capan mustavalkoisista klassikkokuvista, ei olekaan aivan niin mustavalkoista. Monien ikonisten otoksien takana on nimittäin Iris, suomalainen lyhytkasvuinen nainen.

Vaikka Iriksen elämä on värikästä ja hän ikuistaa kamerallaan 1930-luvulta alkaen Euroopan kuohuvia hetkiä ja päätyy Arthur Millerin legendaarisen The Misfits-elokuvan kuvauksiin, on hänen lähtökohtansa tyly. Porvarillinen, hyvin menestyvä liikemiesisä on lähettänyt tyttärensä Saksaan keuhkotautiparantolaan, missä potilaat odottavat kuolemaa. Lyhytkasvuinen tytär on huonoa mainosta isän yritykselle ja koko suvulle, joten on parasta, että hän on poissa silmistä, lopullisesti.

Iriksellä ei ole keuhkotautia ja lääkärien ennustuksen vastaisesti hän elää pitkän elämän, itse asiassa pidemmän, kuin yksikään hänen perheensä jäsen.

Perhettään Iris ei hyvällä mieti. Mutta on hänellä kotimaastaan yksi onnellinen muisto. Nimittäin kohtaaminen Signe Branderin kanssa. Brander tuli kuvaamaan Iriksen kotitilan ja sytytti Iriksessä palon valokuvaamiseen.

Kuten Järvelän Metro-trilogiassa (Tammi) on myös Iris Metron kaltainen aktiivinen ja rohkea toimija. Kun Iris päättää poistua parantolasta, mikään ei pidättele pienikokoista naista. Hän saa käteensä kameran ja lähtee kohti Pariisia.  

Oluesta pitävä teräväsanainen Iris saa hetkittäin äänensä kuuluviin, mutta traagista kyllä, nimeään hän ei saa ottamiinsa taidokkaisiin valokuviin. Kunnian kuvista ottaa Henri Cartier-Bresson.

Henri on mukava tuttavuus, jonka mukana Iris kulkee kuvaamassa. Valitettavasti mies vain omii Iriksen ottamat kuvat nimiinsä.

Iris tutustuu myös Robert Capaan ja Gerda Taroon ja kuvaa heidän kanssaan Espanjaa sisällissodan pyörteissä. Ja historia toistaa itseään. Myös Capa vie kunnian Iriksen ottamista kuvista.

Todellisten henkilöiden lisääminen fiktioon on taitolaji. Riikka Pelo onnistuu romaanissa Jokapäiväinen elämämme (Teos, 2013) fiktion ja historian yhdistämisessä saumattomasti kuvatessaan venäläisen runoilija Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin elämää.

Järvelä sekoittaa rohkeasti valokuvataiteen historian pakkaa, mutta tunnetut valokuvaajat ja Iris eivät löydä luontevasti paikkaansa. Se ei kenties ole tarkoituskaan. Sen sijaan Järvelä antaa äänen näkymättömille. Kautta aikojen naistaiteilijat ovat jääneet vaille ansaitsemaansa menestystä ja kunniaa. Ei liene sattumaa, että Iris kohtaa matkallaan myös vaatimattoman Vivian Maierin ja saa samalla tietää Maierin salaisuuden ennen ketään muuta.

Pienikokoista naista ei oteta vakavasti kuvaajana. Niagaran putouksella amerikkalainen mies pyytää Iristä ottamaan kuvan hänestä ja vaimostaan. Miehiseen tyyliin kuvattava näyttää tarkalleen, mistä kulmasta Iriksen tulee ottaa kuva. Kuvasessiosta syntyy varsinainen sirkus, ja Iris kuvaa kuten pyydetään. Lopputulos näyttää siltä, kuin kuvattavat `ähisisivät kyykkypaskalla ja putous huuhtelisi heidän takapuoliaan`.

Järvelän teosten yleissävy on hersyvä ja kutkuttava, vaikka ihmiskohtaloiden arvaamattomuus saa usein groteskin sävyn. Iriksen elämäntien kuvaamisessa on havaittavissa samaa leikittelevää sävyä kuin novellikokoelma Château Inkeroisen (Tammi, 2013) absurdissa maailmassa.

 Kun Château Inkeroisissa omanarvonsa tunteva taidevaikuttaja kauhistelee firenzeläistä herkkua Trippaa, jossa `liukas liha kiemurtelee haarukanpiikissä kuin kastemato`, joutuu sodan jaloissa kuvaava Iriskin todistamaan monta irvokasta hetkeä.

Tavallaan irvokasta on myös se, että lopulta lahjakas Iris päätyy Suomeen ja joutuu elättämään itsensä koulukuvaajana. Luonnollisesti hän kiroaa herrantertut syvimpään manalaan – ja syystäkin. Maailmaa nähnyt kuvaaja ei lämpene teinipoikien suullisen ilmaisun tasosta alkuunkaan.

Kirjan epilogissa siirrytään Ateneumiin Cartier-Bressonin näyttelyyn. Järvelän tyyliin tarina sulkeutuu varsin rouheasti. Tietäähän Iris totuuden kuvista.

Klik on ylistys valokuvataiteelle, mutta valokuvaamisen taianomaisuus ei yllä romaaniin saakka. Vaikka Iris sinällään on mainio tapaus, jää henkilöhahmo kuitenkin ohueksi ja samalla myös intensiteetti vuosikymmenistä toiseen rönsyilevää tarinaa kohtaan laimenee. Sen sijaan Klik on takuuvarmaa Järvelää ja reipas hatunnosto niille, jotka eivät tule taiteensa kautta nähdyiksi.

Jari Järvelä
Klik
Tammi 2020
335 s

Lue myös nämä

Leave a Comment