Rohkealla otteella Savoyssa

Stompin at the Savoy -fes­ti­vaa­lin lau­an­tai­ses­sa pää­kon­ser­tis­sa kuultiin maukas lä­pi­leik­kaus ryt­mi­musii­kis­ta, ja myös eu­roop­pa­lai­nen blues oli vahvasti edus­tet­tu­na. Hel­sin­ki­läis­ta­pah­tu­maan sisältyi runsaasti oheis­oh­jel­maa.

Kau­pun­ki­fes­ti­vaa­lik­si itseään kutsuva Stompin' at the Savoy on tervetullut lisä Suomen juu­ri­musiik­ki­tar­jon­taan.Tapahtuma soi Helsingin Savoy-teatterissa neljättä kertaa, ja tällä kertaa massiivinen konsertti kesti viisi tuntia. Lisäksi ilta jatkui vielä Ravintola Preston puolella vauhdikkaasti valomerkkiin saakka.  Lauantaisessa Helsingissä kevät kolkutteli vielä hieman koleana kulman takana, mutta Savoy-teatteri puhkesi jo täyteen musiikilliseen kukintaan monipuolisen musiikkitarjonnan voimalla.

Eric Bibb & The North Country Farin akustinen musiikki avasi pääkonsertti-illan.  Eric Bibbin akustisen kitaran kanssa vuoropuheluun heittäytyi pedal steel -kitaristi Olli Haavisto. Petri Hakalan mandoliinin soitto kruunasi akustisen kolmikon sujuvan yhteissoiton. Pienestä ja persoonallisesta kokoonpanosta riitti svengiä ja tunnelmaa. Bibb on valoisa ja positiivinen esiintyjä. Hänen musiikissaan on hienostunut vivahde.

Tällä kertaa kantavana teemana oli matkan tekeminen. Bibbin trion mukana pistäydyttiin asemalla, kuljettiin tietä pitkin ja matkattiin toiselle puolelle maailmaa. Hetkittäin tunnelmat olivat tummempia, kuten traditionaalissa ”Going Down the Road Feeling Bad”. Sen sijaan matkanteko muodostui iloiseksi irrotteluksi, kun Bibbin mukana matkattiin Helsingistä Länsi-Afrikkaan. Traditionaali ”Needed Time” soi myös kauniisti kolmikon käsissä. ”Connected” kertoi Bibbin positiivisesta energiasta ja harmonian kaipuusta.

Todistettavasti suomalainen blues on voimissaan; lieneekö siihen syynä kansakunnan melankolinen mentaliteetti sekä pitkät ja ankarat talvet, kun ei välttämättä ole muuta tekemistä kuin soiton harjoittelu. Savoyn ohjelmistossa oli mielenkiintoisella tavalla huomioitu laajemminkin eurooppalainen blues.

Tanskalainen The Fried Okra Band on jo jossakin määrin tuttu suomalaiselle yleisölle, sillä yhtye piipahti viime syksynä Suomessa muutamalla keikalla. Bluesrockista ponnistava bändi uhkuu omanlaistaan energiaa. Skandinaaviseen alkuvoimaan yhdistyy henkäys etelän rockia. The Fried Okra Bandissa on karua ja   pelkistettyä maanläheisyyttä. Nuorten miesten energisestä soitosta kuultaa lävitse tekemisen meininki, ja yhtye muistuttaa hieman North Missisippi Allstarsia. Laulaja-kitaristi Morten Lunnin muhkeasta äänimaisemasta ja lau­lu­fra­see­rauk­ses­ta tulee mieleen myös Paul Rodgers.

Peruskokoonpanoon kuuluvat lisäksi kitaristi Thomas Fordberg ja rumpali Thomas Crawfurd. Savoyssa kolmikkoa täydensi basisti Søren Bøjgaard, joka soitti kuin olisi aina ollut bändin menossa mukana. Yhtyeen ronskia rockmeininkiä pehmensi hetkittäin rumpalin siirtyminen pallopääkapuloihin ja vispilöihin. Nyanssejakin löytyi mukavasti.

Basisti sai pitää hetkisen taukoa, kun rumpali Thomas Crawfurd hoiteli komeasti   kaksi instrumenttia. Rumpukomppi sujui bassorumpua polkien, ja kädet vapautuivat mandoliinin pyöritykseen. Lund taas nappasi diddley bow'n, ja   tunnelma oli varsin riehakas. Tanskalaisorkesteri toimi myös taustayhtyeenä illan ehdottomasti   säihkyvimmälle   kitaristille, Jimmy Burnsille.

Mississippissä vuonna 1943 syntynyt ja sittemmin chicagolaistunut Jimmy Burns      asteli estradille tyylikkäänä vaaleassa puvussaan. Jimmy Burns sytytti Savoyn      välittömästi kipinöimään. Kipinät lähtivät Burnsin käsistä vähäeleisellä ja   latautuneella soitolla. Chicago-bluesin kärkikaartiin kuuluva muusikko   pysäytti   hetkeksi hektisen maailmankulun soitollaan. Soul on myös vahva vaikuttaja   Burnsin musiikissa. Yleisön mieleen oli komea vedos ”Stand by Me”  -kappaleesta.

The Fried Okra Bandin oma esiintyminen toimi kuin häkä, mutta jonkinlainen   sovittamaton ristiriita jäi yhtyeen ja Burnsin välille. Jimmy Burnsin   rytmikäs ja   nyanssirikas vanhan polven tyyli ja The Fried Okra Bandin rockblues eivät istuneet saumattomasti yhteen. Tanskan poikien soitto oli turhan hätäistä, ja rumpalin rock-komppi ei ollut paras vaihtoehto Burnsin pehmeästi svengaavalle ki­ta­ra­tai­tu­roin­nil­le. Kenties parhaiten toimi ”The Sky is Crying”. Hitaassa bluesissa taustabändistä löytyi malttia, ja kokonaistunnelmaan löytyi sitä keskittynyttä rauhallisuutta, jota Jimmy Burns itse huokui.

Doo wop – illan sana

The Del Raysin pehmeä groove valtasi Savoyn. Hetken lämmittelyn jälkeen   areenalle asteli espanjalainen doo wop -orkesteri The Velvet Candles. The Velvet Candles esiintyi Suomessa viime vuonna, ja myös silloin taustabändinä toimi The Del Rays. Orkesterien välinen yhteistyö rullasi tyylikkäästi. Tosin pari kertaa jouduttiin ottamaan ”take two”, mutta se ei menoa haitannut. Suomalainen efektiivisyys ja espanjalainen temperamentti muodostivat ryhdikkään kokonaisuuden. Espanjalaisten doo wop raikasi kirkkaana, komeana ja korkealta. Lopuksi viisihenkinen yhtye turvautui puhtaan laulun voimaan ja esitti pari numeroa a capellana.

The Velvet Candles toimi puolestaan lämmittelijänä 80-vuotiaalle doo wopin pioneerille Tommy Huntille. Yhdessä he muodostavat Tommy Hunt & New Flamingos -orkesterin. Karismaattista Tommy Huntia ei korkea ikä tuntunut painavan, ja hän jutusteli yleisölle leppoisasti.

Hänen mukaansa Helsinki on tuttu kaupunki erityisesti siksi, että lukuisat esiintymiset risteilylaivoilla ovat jääneet artistin mieleen. Esityksen aikana kuultiin luonnollisesti materiaalia, jota Hunt esitti aikoinaan The Flamingos -yhtyeen kera. ”A Kiss From Your Lips” ja ”I'll Be Home” olivat helmiä Savoyn illassa. Tommy Huntin persoonallinen ääni soi samettisena.

Järeät jatkojamit

Bileet jatkuivat konsertin jälkeen ravintola Preston puolella. Musiikillinen tarjonta jatkui laadukkaana. Konserttitilana Presto on jokseenkin haastava, mutta illasta kehkeytyi vauhdikas. Kapealla käytävällä kahisivat kellohameet, ja mahtuivat siinä innokkaimmat myös tanssiaskelia ottamaan.

Rockabillyyn painottunut loppuilta toi lavalle Hal Peters Trion ja suomalaisen doo wop -yhtyeen The Relicsin. The Relicsin doo wop oli hitusen karumpaa kuin espanjalaisten, mutta toimivaa kaikessa karuudessaan. Prestossa kuultiin komeaa kitaransoittoa. Lopuksi The Del Rays pääsi vielä säestämään The Velvet Candles -lauluryhmää. Loppuillasta kuultiin uusintana varsinaisen konsertin materiaalia, mutta toisaalta jameissa oli varmasti yleisöä, joka ei ollut mukana pääkonsertissa.  ”Remember Then” on selkeästi The Velvet Candlesin bravuuri, ja vauhdikkaasti se soi uusin­tae­si­tyk­se­nä­kin.

Särmikäs sunnuntai

Sunnuntain "Maxwell Street Market" oli mitä tervetullein lisä Helsingin kaupunkikulttuuriin. Leppoisa tapahtuma painottui vintage-henkiseen kirpputoriin. Tarjolla oli vinyyleitä ja CD-levyjä sekä muuta tapahtuman henkeen sopivaa myytävää: esimerkiksi noitatohtorin chilitahnaa ja käsin askarreltuja soittimia. Sunnuntain sateisesta säästä johtuen väkeä ei ollut liiaksi liikkeellä, mutta tunnelma oli kokemisen arvoinen. Ravintola Preston puolella esiintyi erinäisiä bändejä.

Sunnuntaisia päiväkonsertteja toivoisi Helsinkiin enemmänkin, sillä musiikin kuuntelu päiväsaikaan on leppoisaa ja miellyttävää. Särmää sunnuntaihin toi soitinrakentaja Juha Nuutinen orkesterinsa J. Nuutinen & Muut Palikat (kuvassa yllä) kera. Letkeät ja melodiset, hieman J.J. Calen henkiset kappaleet täyttivät pehmeästi Preston seesteisen aamupäivän.

Blues-Finland.com 15.4.2014